sunnuntai 4. joulukuuta 2011

`bout me

Ajattelin kertoa hieman itsestäni. Mainitsinkin aikaisemmin, että muutto on lähellä. Nyt se on onneksi ohi. Muutto tuli sen takia, että erosin pitkäaikaisesta poikaystävästäni. Olimme yhdessä lähes 8 vuotta.
En olisi koskaan uskonut, että joudun asumaan yksin. Olen sellainen, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä. En ole koskaan osannut olla yksin. Enkä haluaisi olla yksin, mutta joskus asiat menevät siihen pisteeseen ettei paluuta entiseen ihanaan ja mutkattomaan elämään ole. Valitettavasti. Sitä osaa tällä hetkellä muistella vain niitä hyviä hetkiä, ja miettii pakostakin, josko teinkin virheen. Jos meidät olisikin tarkoitettu toisillemme. Jos nyt yrittäisimme, voisiko se kaikki ihana tulla takaisin.. Yksin oleminen on kamalaa, on liikaa aikaa miettiä.


Onneksi sain pitää kissat. Tulisin hulluksi ilman näitä ihania ja samalla niin raivostuttavia kissoja. En osaa olla hiljaa kovinkaan kauaa. Välillä olen soittanut äidilleni 2 kertaa päivässä, ihan vaan sen takia kun on niin yksinäistä ja hiljaista. Kissoista sentään lähtee välillä ääntä, silloin tuntuu siltä, että ehkä en olekaan ihan täysin yksin.


En haluaisi palata entiseen suhteeseen. Näin sanoo järki. Tunteet taas ovat ehkä jotain muuta. Järjellä kun ajattelee, niin ehkä vain kaipaan seuraa tällä hetkellä. Kaipaan jotain tunnetta. Kaipaan jotain tuttua. Ja turvallista. Se että saa ihmiseltä halauksen. Niin pieni ele ja niin paljon se auttaa. Olen joskus kuullut, että parisuhteessa täytyy halia toisiaan joka päivä, että suhde pysyy onnellisena. Meillä jäi halit pois joskus vuosi ennen eroa. Jos ei päästä toista lähelle, niin ehkä se on vaikea päästää toista myöskään henkisesti lähelle.
Ero oli minun päätökseni ja vikani. En yhtäkkiä osannutkaan puhua ihmiselle, jonka kanssa olin jakanut elämäni niin monta vuotta. En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, jota aiheutin toiselle. En väitä, että itselläni helppoa olisi, mutta en voi tietää sitä tunnetta, joka tulee kun kuulee, ettei toinen haluakaan olla kanssasi suhteessa. Kun koko elämältä putoaa pohja. Me puhuttiin häistä vielä kesäkuussa. Ero tuli syyskuun lopussa.


Tältä näytti kotini lauantai aamuna. Tältä se näyttää edelleen. En jaksa käydä läpi tavaroita, jotka joskus oli meidän yhteisiä. Äitini pakkasi muuttopäivänä sellaiset tavarat, joisin en itse voinut koskea. Nyt minun pitäisi käydä ne läpi. Laittaa vaatteet kaappiin, jonne en niitä halua. Hankkia huonekaluja asuntoon, jossa en halua asua.
Ihmisen täytyy käydä paljon vaikeita asioita läpi elämässään. Tämä on tähän mennessä elämäni vaikeinta aikaa. En ole koskaan ollut näin yksinäinen.
Life is a bitch and then you die.

2 kommenttia:

  1. Minä olen vastaavassa tilanteessa. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni "yksin" (lainausmerkeissä, sillä onhan minulla lapsia) ja olen myös yksinäisempi kuin ikinä. Hiljaisuus laskeutuu meille iltaisin ja se on kamalaa. Tuntuu ontolta, kun ei kuule toisen ääntä tai aisti toisen läsnäoloa, ei ole ketään kelle puhua.

    En ota sen kummemmin kantaa teidän eroonne ja sen syihin, katkerana tyydyn vain toteamaan että sinä et takuulla satuttanut miestäsi yhtä paljon kuin minun mieheni satutti minua meidän erotessamme.

    Vaatii rohkeutta päästää irti ihmisestä, jota on rakastanut ja jonka kanssa on jakanut elämänsä kauan (siis erota "nätisti"). Kliseisesti totean, että aika parantaa. Kyllä sinä totut uuteen elämääsi ja uuteen asuntoosi. Siinä voi mennä aikaa, mutta se tapahtuu joskus, hiljalleen, askel kerrallaan. Voimia ja halauksia! <3

    VastaaPoista
  2. Ei ole kiva kuulla, että meitä on useampi. Mutta se on huojentavaa, että joku tietää miltä musta tuntuu. Ja onneksi pystymme olemaan entisen poikaystäväni kanssa hyvissä väleissä. Se vei hetken aikaa, mutta nyt olemme varovasti nähneet välillä toisiamme. Kyllähän se sattuu, mutta enemmän se sattuis, jos ei näkis ikinä..
    Aika parantaa, niin se on. Mutta kauheeta odottaa sitä aikaa, kun tuntuu että jaksaa seistä taas omilla jaloillaan..
    Voimia ja halauksia myös sulle! <3

    VastaaPoista